Kirjoittamani arvio Tero Seppäsen romaanista Suruttomat urut on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 26.2.2020. Juttu on maksumuurin takana. Avustajasopimukseni perusteella voin julkaista arviot myös omassa blogissani, joten olkaa hyvä:
Kenelle urut soivat?
Lahtelaisen Tero Seppäsen esikoisromaani Suruttomat urut kulkee kolmessa aikatasossa. Lapsuuden kaverit Mikko ja Joonas tapaavat ensin vaatimattomassa kerrostalossa, johon he ovat muuttaneet vielä köyhemmistä oloista, Mikko toisaalta Helsingistä, Joonas Etelä-Karjalasta.
Seuraavan kerran he näkevät uudestaan oikeudessa: nimensä muuttanut Jonah-Joonas henkirikoksesta syytettynä, Mikko oikeustieteen opiskelijana. Kolmannessa kohtaamisessa Mikko on lipsunut lain väärälle puolelle ja Jonah on kasvanut auttajaksi.
Ratkaisu toimii hyvin kuvaamaan ihmisen kasvua olosuhteissa, joissa vain osa valinnoista on täysin omia. Joonaksen kotona hallitsee ahtaasti uskonnollinen ja väkivaltainen isä, mikä lopulta ajaa pojan väkivaltaan. Mikon koti on turvallisempi, mutta isän työpaikka vanginvartijana antaa lapsuudelle tietyn sävyn.
Lapsuusvuodet osuvat aikaan, jolloin perheellä on vihdoin varaa ostaa Anglia, roskia poltetaan talojen uuneissa ja sodan vammauttamia ihmisiä näkee yhä kaduilla. Kirjailija kuvaa yksityiskohtien avulla hyvin Mikon tapaa havainnoida ympäristöään ja yrityksiä tukea kaveriaan. Poika elää hetkessä ja hyväksyy olosuhteet, vaikka näkee Joonaksen ja tämän perheen ahdingon isän mielivallan alla.
Oikeussalikohtaukset sijoittuvat nekin tietokoneita ja tupakkalakia edeltävään aikaan, jolloin nikotiiniriippuvainen tuomari vielä määrää oikeudenkäynnin tahdin. Asiantuntevassa kerronnassa näkyy kirjoittajan tausta sekä poliisina että syyttäjänä. Kuvaus on hetkittäin jopa mehukasta, vaikka suomalaisesta raastuvasta ei suurta draamaa irtoa.
Suruttomat urut -nimi viittaa urkumusiikkiin, jolla on merkityksensä sekä Mikolle että Joonakselle. Ihan oikeat urutkin Mikko lopulta haluaa. Alun huutokauppailmoitus ja lopun kuvaus solmivat omalla tasollaan tarinan kasaan. Lukija ei silti oikein pääse sisään Mikon urkumusiikki-innostukseen.
Tero Seppäsen toinen proosateos tarjoaa hyvää ajankuvaa ja uskottavia henkilöitä. Lakoninen kerronta sopii tyylilajiksi romaanille, jonka päähenkilö ei ole lapsuuden jälkeen miellyttävä tai edes kovin kiinnostava. Silti lukija tuntee häntä kohtaan myötätuntoa.
Ina Ruokolainen
Kirjat
Tero Seppänen
Suruttomat urut
Stresa 2019, 159 s.