Viime viikkoina on pitänyt opiskella, miten opettaa luovaa kirjoittamista etänä. Laji ei ole kaikkein vaikein, koska kirjoittamisesta iso osa tapahtuu itsenäisesti. Yllätyksiä tulee silti.
Klassinen kompastuskivi on tekniikka. Kun tuli pitkästä aikaa tarve avata viestisovellus, huomasin ettei kannettavan koneeni kamera toimi. Muistin kyllä avata suojuksen sen päältä, ei sittenkään. Yritän saada asian korjautettua huomenna tutussa firmassa, mutta en ole kauhean toiveikas. Uuteen koneeseen ei nyt pysty satsaamaan sen paremmin ajan kuin rahankaan puolesta.
Niinpä siirsin naamani puhelimen sovelluksiin, jossa tietenkin myös muut näkyvät pieninä. Ja onhan näitä kokeiltu: Teams, Meet, Skype, Messenger. Tietoturvan kannalta vaaralliseksi todettu Zoom pitäisi kuulemma myös ottaa haltuun yhtä koulutusta varten, katsotaan. Vielä en ole ratkaissut, miten jaan kaikki materiaalit opiskelijoille, jos joudun operoimaan vain puhelimella.
Paljon isompi asia on kuitenkin verkko-opetuksen muoto ja sisältö. Nyt ei ole hurjasti aikaa muokata materiaaleja, mutta jotenkin pitää lisätä läsnäoloa opiskelijoille, joita kaikkia en ole edes tavannut. Olen siis kirjoittanut pitkiä palautteita, jotka tietysti lisäävät työmäärää. Opiskelijat ovat toistaiseksi olleet tyytyväisiä, onneksi. Ja onneksi minun opiskelijani ovat vapaaehtoisia aikuisopiskelijoita, joko avoimen yliopistossa tai kansalaisopistossa.
Koulujen siirtyminen etäopiskeluun on näkynyt paljon julkisuudessa. Minäkin kirjoitin siitä yhden Lahden kaupungin tilaaman koronahaastattelun, opettaja Jussi Juurikan haastattelun ”Matematiikan tukitunti vauva sylissä”. Ihailen kovasti opettajia, jotka pystyvät pitämään ison ryhmän mukana etäopetuksen avulla.
