Väisäsen ohukaiset lentävät villisti taivaalle
Hannu Väisäsen Ohukaisia lähtee liikkeelle tutuksi tulleesta omaelämäkerrallisesta lapsuudesta kasarmilla. Lyhytproosakokoelma on saanut nimensä kotisisarten perheelle paistamista ohukaisista, jotka olivat taivaanohuita eivätkä missään tapauksessa räiskäleitä tai lättyjä.
Mutta jo tässä pienessä kertomuksessa kirjailija siirtyy luontevasti bretagnelaisten vanhojen naisten paistamiin myllynkiven kokoisiin lettuihin, jotka olivat – tietenkin – suuri pettymys. Ei siis kannata odottaa loogisia novelleja lapsuudesta vaan huomioita elämästä, jossa sattuu ja tapahtuu, myös kaiken ymmärryksen tuolla puolella.
Väisäsen ohukaiset ovat lyhyitä, mutta sisältö painaa. Palkittu kuvataiteilija ja kirjailija valmistaa lukijalle henkilöistä, tilanteista, miljöistä ja yksityiskohdista suupaloja, jotka saattavat maistua makeilta, kunnes sivumaku yllättää.
Mausteina hän käyttää taitavasti etenkin kulttuurista keräämiään vaikutteita. Vaikeita jutut eivät silti ole, eikä lukijan tietenkään ole edes mahdollista jäljittää kaikkea, mitä kirjailija on pureskellut. Väisänen ei luennoi, vaikka heittelee vihjeitä myös yhteiskunnallisesta ajattelustaan.
Tärkein työkalu taitaa sittenkin olla kyky katsoa ja ihmetellä. Kuvataiteilija näkee kohtaukset, jotka kirjailija sanoittaa omaperäisesti kuten kuvatessaan epäonnistuneen muusikon ryyppymatkaa. ”Hän kaivaa kaksin käsin tietään lokakuun sumussa, jota on kumottu tämänkin kaupungin ylle kuin vispattua piimää.”
Pohdin lukiessa, miksi täysin yllättäviin sfääreihin etenevät jutut voivat tuntua loogisilta. Sitten tajusin, että hyväksyn ne kuin omat uneni. Psykiatri Menottierin materiaton yliminä voi todellakin yhtenä kauniina päivänä mellastaa päähenkilön kotona niin, että se lopulta tuhoaa mittaamattoman arvokkaan levykokoelman, kirjaston ja koko sisustuksen. Kotiin tultuaan psykiatri jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ilahduttaa lukea teosta, jonka kirjoittaja ei ole tyytynyt kerran hyväksi havaittuun ilmaisuun. Arvostan edelleen Antero-sarjan romaaneja, joista Toiset kengät toi hänelle Finlandian-palkinnon vuonna 2007. Olen nauttinut myös aiemmista Väisäsen kertomuksia sisältävistä lyhytproosakokoelmista. Ohukaisia lienee tähän asti villein.
Ina Ruokolainen
Hannu Väisänen: Ohukaisia. Otava 2026, 202 s.
Arvio on julkaistu Savon Sanomissa 16.4., Etelä-Suomen Sanomissa 16.4., Karjalaisessa 17.4. ja Keskisuomalaisessa 22.4.2026.