Aika moni suomalainen on kevään ja kesän aikana huomannut, että myös lähellä voi lomailla. Trendin totisesti huomaa omilla nurkilla, sillä omat kotimaisemani kuuluvat eteläisen Järvi-Suomen parhaisiin. Mainitaan nyt vain Pulkkilanharju, Päijänteen kansallispuisto, Kalkkisten kylä, koski ja kanava ja lähin taajama Vääksy kanavineen ja historioineen. Näissä kohteissa on riittänyt matkailijoita ja omaa väkeä jo koronakevään viikonloppuina ja nyt kesällä joka päivä.
Enimmäkseen ihmismassat ovat ilahduttaneet, sillä suon sekä luontokohteille että palveluille kaiken sen arvostuksen, mikä niille kuuluukin. Nautin siitä, miten joka ikisen kahvilan, tilamyymälän, ravintolan, opaskierroksen ja näyttelyn järjestäjä panee parastaan tarjotakseen laatua ja omaleimaisia elämyksiä. Tänä kesänä en ehdi enkä edes halua lähteä kauemmaksi. Omassa rannassa ja puutarhassa, Vääksyn kanavalla tai Pihamaan viinitilalla pääsee takuuvarmasti lomatunnelmaan.
Mutta, mutta: helleviikko myös näytti, mitä turismi on ikävimmillään. Läheisestä Kelventeen saaresta kantautui tietoja, joiden mukaan Päijänteen kansallispuiston komeinta saarta on roskattu pahasti ja aiheutettu vaaraa laittomilla nuotioilla. Jokaikinen oma iltakävelyni Pulkkilanharjulla menee osittain roskankeruuseen, koska joidenkin mielestä maisemaa on kivointa katsoa autosta ja sen jälkeen heittää tupakantumpit ja kertakäyttömukit luontoon. Liian moni vesiskootteristi tuntuu ajattelevan, että ranta-asukkaiden on vain kestettävä loputon pörrääminen niin kauan kuin valoisaa kesävuorokautta riittää.
Olen viime viikkoina tehnyt töitä alueelliselle matkailuorganisaatiolle Lahti Regionille, joka ylläpitää Visit Lahti -sivustoa ja monilla muilla tavoilla koordinoi ja markkinoi maakunnan matkailua. Sydämestäni toivon, että hienot paikalliset aarteemme kiinnostavat sen verran monia maksavia matkailijoita, että myös me paikalliset saamme nauttia monista hyvistä ja elämyksellisistä palveluista ihan kotinurkilla. Mutta sellaista roskaavaa ja meluavaa massaturismia en halua, joka veisi minulta kyvyn nauttia tavallisesta arjesta ja vapaa-ajasta kotonani.
Toinen iso asiakkaani viime aikoina on ollut ensi vuoden ympäristöpääkaupunki Lahti, jonka edelläkävijäasukkaita olen päässyt haastattelemaan. Toisaalta täynnä ihailua, toisaalta surullisena olen haastatellut mm. ihmisiä, jotka käyttävät ison osan vapaa-ajastaan keräämällä muiden luontoon ja kaupunkipuistoihin heittämiä roskia. Väkisin on noussut mieleen, miten itse kukin meistä toimii mennessään hienoon kohteeseen hetkeksi vieraaksi. Muutummeko vastuuttomiksi turisteiksi, jotka unohtavat liikkuvansa toisen ihmisen kotinurkilla ja kuormittavansa sen luontoa ja jätehuoltoa? Ja millaista esimerkkiä näytämme joskus taas tänne tuleville ulkomaisille matkailijoille?
Me suomalaiset olemme nyt löytäneet takaisin metsiin, soille, vaaroille, tuntureille, järville ja viimeisten koskien äärelle. Se on hyvä alku luontosuhteelle, johon toivottavati voi liittää myös kestävän matkailun. Haaveilen siitä, että jatkossa pääsen kirjoittamaan yhä useampia tekstejä siitä, miten hyvin me kohtelemme tätä yhteistä ympäristöämme. Tiedän olevani etuoikeuttu, kun saan asua kansallismaisemassa, järven rannalla. Mutta niin olivat venetsialaisetkin, kunnes massaturismi tuli ja pilasi kaiken. Minä muiden mukana: olen käynyt Venetsiassa kaksi kertaa.