Luin pari päivää sitten loppuun tietokirjan Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta – Juntti – Ruohonen – Räinä), joka palkittiin viime vuoden Tieto-Finlandialla. Kirja on viisas ja kaunis ja samalla hyvin rankkaa luettavaa. Suru vanhojen metsien häviämisestä tunkeutui uniin asti. Tietokirjailijana voin vain ihailla teosta, joka tähän pystyy.
Metsä meidän jälkeemme tarjoaa monipuolisen ja laajan katsauksen metsäluontoon, mutta on varmasti monien mielestä myös tendenssimäinen. Se kertoo hyvin havainnollisesti, mitä kaikkea luonnon monimuotoisuudesta on menetetty, kun on hakattu valtavat alueet vanhoja metsiä ja muutettu ne samanikäisiksi talousmetsiksi avohakkuiden kautta. Kirja tarjoaa tutkijoiden tietoa siitä, miten hiilinielujen ja -varastojen merkitys ilmastonmuutoksessa pitäisi laskea. Se antaa myös äänen monenlaisille ihmisille, jotka saavat tai ovat saaneet elantonsa metsästä.
En ole koskaan itse ollut metsänomistaja, joten esimerkiksi metsänhoitoa ja -korjuuta olen seurannut vain sivusta, kun tuttavat ja sukulaiset ovat sekä surreet päätehakkuita että hyötyneet niistä taloudellisesti. He ovat myös viettäneet lukemattomia kuumia päiviä paarmojen syötävänä istuttamassa metsää tai kitkeämässä heinää taimien ympäriltä. Yksi ystäväni pyysi minulta kerran anteeksi, kun joutui hakkauttamaan oman kotimetsänsä, minun sienimaastoni. En tietenkään ollut odottanut anteeksipyyntöä, mutta tunnistin ystävän tuskan verotuksen ja vallitsevien metsänhoitokäsitysten puristuksessa.
Minun suhteeni metsään on keräilijän ja luonnon monimuotoisuuden ihailijan. Kerään metsästä sieniä ja jonkin verran marjoja, metsänomistajan luvalla myös havuja ja kerkkiä. Vielä enemmän kerään metsästä voimia. Tämä kaikki ei tietenkään onnistuisi, jos en saisi kulkea jokamiehenoikeuden turvin muiden omistamissa ja hoitamissa metsissä.
Nykyisin pääsen suoraan kotiovelta kulkemaan Pulkkilanharjun metsissä, joissa on tarjolla keloja ja lahopuuta myös monenlaisten uhanalaisten eliöiden käyttöön. Pari kesää sitten melkein pihapiirissä pesi ampuhaukka, useita kertoja olen päässyt seuraamaan palokärjen työskentelyä, valkoselkätikka on vieraillut. Päijänteen kansallispuiston maa-alue harjulla alkaa reilun kilometrin päästä. Mutta eivät nämäkään metsät vanhoja ole, sillä harjun saaret oli hakattu paljaaksi 1900-luvun alussa.
Monet tutkimukset ovat viime vuosina osoittaneet, miten tärkeitä metsän terveysvaikutukset ovat. On myös laskettu, että vaikkapa mustikkaa hyvin kasvava metsä saattaisi olla taloudellisesti tuottavampi kuin selluksi kasvatettava puupelto. Mutta kuten kirjassakin sanotaan: moni metsänomistaja kasvattaa omat metsänsä metsäteollisuuden käyttöön ja käy marjassa naapurissa.
Ilmastonmuutos ja hiilinielut on iso kokonaisuus, johon oma asiantuntemukseni ei millään riitä. Luonnon monimuotoisuuden ja lajien häviäminen ahdistavat. Lukeminen ja tiedon kerääminen avartavat näissäkin asioissa ja pistävät miettimään myös niitä käytännön toimia, mihin pystyy. Taas tänään aion iloita keloista ja ryteiköistä, jotka mahdollisesti sitovat hiiltä ja ainakin tarjoavat kodin monelle eliölle.