Metsän tarjoamat yllätykset kuuluvat sienestyksen parhaisiin puoliin. Tutussakin metsässä käy usein niin, että koriin tulee jotain ihan muuta kuin olettaa menevänsä hakemaan. Viikonvaihteessa tosin päätin lähteä etsimään sikurirouskuja, mutta niiden ohella löysin jotain yhtä hyvää: nokirouskuja.
Moni tietääkin, että leppärouskut – ne usein alta ihanan oranssit ja vielä useammin hyvin toukkaiset rouskut – ovat syötäviä ihan sellaisenaan paistettuina, ilman esikeittämistä. Tosin vielä tutumpia ovat ne tavallisemmin tunnetut ”salaattirouskut” eli haapa-, karva-, kangas- ja mustarousku, jotka kitkerän maitiaisnesteen poistamiseksi kannattaa keittää väljässä vedessä 5-10 minuuttia ja vasta sitten valmistaa ruoaksi.
Mutta on siis myös useita erittäin herkullisia rouskulajeja, joita ei tarvitse eikä missään nimessä kannatakaan keittää, jotta ihana maku säilyy. Näistä olen viime päivinä löytänyt kuusenleppärouskujen ohella nokirouskuja, keltarouskuja ja sikurirouskuja.
Nokirousku (myös pääkuvassa) on aivan uskomaton herkku ja kaunis katsellakin! Sieni on lakin päältä ja jalasta musta tai graffitinharmaa ja helttojen alta ensin valkoinen, vanhemmiten kellertävä. Rouskuksi sienen tunnistaa maitiaisnesteestä, mutta maku on ihan muuta kuin kitkerä: mieto ja samalla täyteläinen, ripauksen mausteinen. Tämä on niitä sieniä, jotka kannattaa paistaa vain voissa tai laadukkaassa öljyssä ja syödä suolan ja hyvin pienen pippurimäärän kanssa. Suutuntuma on myös miellyttävä, ei suussa ”rouskuva” mutta kuitenkin tiivis.
Ja mistä löytää? Kosteasta vanhahkosta kuusimetsästä, jossa on myös lehtipuita. Juuri sellaiseen metsään kävelin saappaat jalassa ja löysin myös himoitsemiani sikurirouskuja. Jälkimmäiset kasvavat usein jonkin lahoavan ja sammaloituneen kannon tai puupalan päällä. Tsekkaan usein vielä sieltä kannon juuressa olevat kolot, joissa sieni tykkää lymyillä.
Pikkuruisesta ruskeasta sikurirouskusta on tullut jo jonkinlainen kulttisieni, koska etenkin kuivattuna siitä tulee maustemainen herkku, jota on verrattu (nykyihmiselle tuntemattoman sikurin lisäksi) curryn eli kotoisammin karrin tuoksuun ja makuun.
Ja totta tosiaan: keräys- ja käsittelyrupeaman jälkeen kädet tuoksuvat parikin päivää vahvasti sikurirouskulta näinä käsienpesun tehoaikoinakin. Myös sienikoriin haju tarttuu, samoin viereisiin ruoka-aineisin, jos esimerkiksi kuivattuja sieniä ei säilö tarpeeksi tiiviiseen lasi- tai muovipurkkiin. MInä käytän sikurirouskua lähes pelkästään mausteena mm. hienommassa perunamuusissa tai uunikalalle. Itämaiseen ruokaan sopii myös varmasti!
Mutta miten erottaa sikurirosukun muista pienistä ruskeista rouskuista? Joskus jo haju johdattaa paikalle, mutta ei läheskään aina. Varmimmat tuntomerkit löytyvät lakin alta. Ensiksi sienestä purskahtaa tosi runsaasti valkoista maitiaisnestettä. Toinen hyvä tuntomerkki on jalka, joka tummenee alas päin ja saattaa olla sieltä lähes musta tai tummanvioletti.
Sienen väri päältä on aika lähellä tiilenruskeaa kangasrouskua, mutta yleinen kangasrousku on pienenäkin jämäkkä ja tiivis verrattuna hentoiseen sikurirouskuun. Metsässä tulee vastaan myös hentoisia pikku- ja oranssirouskuja ja muita ym. sukulaisia, jotka eivät ole vaarallisia mutta eivät myöskään suurta herkkua. Kunhan (jonkin verran) myrkylliseen lakritsirouskuun ei sekoita, ei ole hätää.
Kolmaskin yllätys osui viikonlopun metsäretken koriini, esiintymä jämäköitä keltarouskuja. Ne muistuttavat rakenteeltaan karvarouskua mutta ovat tosiaan keltaisia. Vaikka maitiaisneste on valkoista, se värjää keltaisen sienen pian violetiksi, mikä on aika villi näky, mutta ei siis vaarallista. Keltarousku on näistä paistettavista lajeista maultaan ehdottomasti ”rouskumaisin”, siis hieman kirpeä. Se säilyy paistettaessa hyvin tiiviinä, joten kannattaa kokeilla, minkä kokoiset palat tuntuvat omassa suussa hyviltä.
Omalla toivelistallani on tänä syksynä vielä monta lajia, vaikka pakastin ja kuivakaappi ovatkin jo täynnä herkkutattia, kantarelleja, vaaleita orakkaita, leppärouskuja ja muita yleisesti arvostettuja lajeja. Toivotan muillekin hyviä löytöretkiä!