Tattihälytys! Tänään oli se päivä, jolloin iso joukko pieniä herkkutatteja tunki lakkinsa ja vähitellen myös jalkansa metsän karikkeen, hiekan ja muiden maakerrosten läpi näkyviin. Minun onneni oli sattua paikalle juuri, kun neitseellisen kauniit tattilapset olivat pulpahtaneet pintaan. Siellä niitä oli, läheisessä kuusimetsässä, kymmeniä, ellei satoja. Kaikilla valkoiset pillit ja vain harva oli ehtinyt saada vieraakseen sienisääsken toukkia. Jokunen tulokas oli tosin jo menettänyt lakkinsa, todennäköisesti valppaan oravan suuhun. Mutta minä olin vielä paljon ahneempi ja keräsin minkä ehdin ja jaksoin kantaa.
Toki olin nähnyt tiedustelijoita jo pitkin viikkoa ja kerännyt niitä talteen. Ensimmäiset tattiviipaleet oli paistettu leivän päälle ja nautittu suurella hartaudella. Olin tarkkaillut tilannetta monta päivää hieman huolissani, sillä pääosa päivistäni kuluu töissä. Mutta onneksi minulla on ihan valtava etu puolellani: asun aivan metsän reunassa. Tai oikeastaan voin valita, sillä kotini ja huvilani sijaitsevat molemmat hyvien sieni- ja marjamaastojen äärellä Asikkalan maaseudulla.
Sienionni on yksi seuraus aktiivisesta valinnasta muuttaa maalle viisi vuotta sitten. Jos en olisi tehnyt tuota valintaa, joutuisin kiireisten kirjoituskuukausien aikana luopumaan monesta sieniretkestä. Tänäänkin, lauantaina, kirjoitin tietokirjaa iltapäivään asti. Siinä vaiheessa pää ja selkä ilmoittivat, että nyt on aika lähteä liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä löysin ensimmäiset aarteet. En vietä tänä kesänä pitkää lomaa, mutta onneksi voin ottaa vapaahetkiä monta kertaa viikossa.
Onni on myös puoliso, joka osallistuu sienten jälkikäsittelyyn silloinkin, kun ei ole ollut mukana metsässä. Yhdessä siivutimme tatit kuivamaan ja paistoimme kantarellit ja leppä- ja keltarouskut. Yhdessähän me lopulta myös valmistamme sienet ruoaksi ja syömme.