Ihmissuhteet uppoavat suohon
Kumpi on yksilölle tärkeämpi, suhde luontoon vai toisiin ihmisiin? Kysymys nousee esiin monta kertaa Jenni Räinän Suo muistaa -esikoisromaanin äärellä.
Räinä on aiemmin kirjoittanut palkittuja ympäristöteemaisia tietokirjoja ja on nyt päätynyt tarkastelemaan teemoja fiktion kautta. Romaanin ihmiset elävät vahvasti ilmastonmuutoksen keskellä pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä, joka kärsii myös rakennemuutoksesta.
Juho ostaa kylästä lakkautetun kyläkoulun ja perustaa sinne ekologisen yhteisön, jonka päätavoite on ennallistaa kylän ympäristön soita. Hellä palaa lapsuuden kylään tyhjentämään vastikään kuolleen isoisän taloa ja toipumaan sairaudesta ja umpikujasta valokuvaajana.
Kolmi-nelikymppiset Juho ja Hellä ovat käännekohdassa ja tavallaan orpoja kumpikin. Pienessä kylässä he ajan mittaan myös tapaavat.
Teoksen esipuheessa tutustutaan suohon, joka on kuin Juhon unelmasta, täynnä eläimiä ja kasveja, tuoksuja, ääniä ja värejä. Vieressä on kuitenkin taloja ja teitä, mikä antaa viitteitä ihmisen ja luonnon törmäyksestä.
Juho on valmis kohtaamaan suon, mutta sen ohella hänen on kohdattava yhteisönsä, johon liittyy joukko eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. Ensi alkuun vastakohdat täydentävät toisiaan. On osaajia somevaikuttamiselle, rahankeruulle, siivoamiselle, remontoinnille ja hevosen kouluttamiselle. Hellän ystävältä ostetulta Virva-hevosesta tuleekin tunteiden ja tapahtumien tärkeä mittari.
Teksti etenee näkökulmatekniikalla, jossa joka toinen luku seuraa Hellää, joka toinen Juhoa ja yhteisöä. Räinä kuvaa yksityiskohtaisesti ihmisiä tekemässä töitä, jotka eivät koskaan lopu: raivaamista, tyhjentämistä, siivoamista, patoamista, kaivamista, viljelyä ja paikkojen ja asioiden korjailua.
Hellällä on aikaa ajatella ja palata muistoihin, Juhollakin aluksi. Vähitellen näennäisesti levollinen kerronta alkaa paljastaa säröjä arjessa. Heinäsato menee pilalle, suon pato murtuu eikä Virvan koulutus työhevoseksi tunnu etenevän.
Ihmissuhteet tiivistyvät ja kärjistyvät. Hellä etääntyy vanhoista ystävistä ja tasapainoilee kylän ja yhteisön välissä. Juho törmäilee ja uurastaa, mutta ei lopulta kohtaa oikein ketään edes yhteisön kokouksissa.
Räinä osaa kuvata muitakin henkilöitään kuten kaivinkoneyrittäjää ja ekoaiheista kirjoittavaa somevaikuttajaa moniulotteisina ihmisinä, joilla on suhde suohon. Ero syntyy aikakäsityksestä. Suo muistaa ja säilöö asioita tuhansien vuosien takaa, myös runnottuna. Ekoyhteisö haluaa katsoa tuhansia vuosia eteenpäin.
Kaivinkoneyrittäjä tiivistää sen, miten hän näkee suon edellisen sukupolven resurssina, kun häntä pyydetään täyttämään ojia: ”Jaa. Isäukko ne ojat aikoinaan sinne kaivo. Tuttu paikka.”
Ekoyhteisön ja maalaiskylän kuvaus voisi lipsahtaa vähätteleväksi huumoriksi tai ahdistuneeksi ekopaasauksesi, mutta teos ei jää kiinni kliseisiin. Luontohurmosta ei tahdo riittää edes Hellän yhteisölle lupaamiin somevalokuviin. Silti uskon, että moni lukija innostuu ja haluaa luoda suoluontoon oman suhteensa.
Ina Ruokolainen
Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022, 263 s.
Arvio on julkaistu maakuntalehdistä ainakin Etelä-Suomen Sanomissa 16.8, Savon Sanomissa 21.8.ja Karjalaisessa 24.8.