Pitääkö kaikki tunnustaa ollakseen onnellinen?
Pirjo Hassinen
Toisella tavalla onnellinen
Otava 2022, 227 s.
30-vuotiskirjailijajuhlaa viettävä Pirjo Hassinen on niin kokenut ja taitava kirjailija, että hän voi kirjoittaa mielenkiinnottomista ihmisistä. Sellaiselta tuntuu aluksi minäkertoja Sanna, iltakoulun nelikymppinen rehtori, joka alkaa käydä läpi elämänsä käännekohtia.
Tarkkaavainen lukija kuitenkin huomaa, että kertoja osoittaa teoksen – pitkän tunnustuksen – jollekulle. Kestää kauan keriä auki, mitä tunnustetaan ja kenelle. Käänteiden myötä Sannalle ja lukijalle alkaa selvitä, millainen ihminen hän on.
Alun tapahtumista, kultasepänliikkeen ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä voisi tulkita, että Hassinen kirjoittaa rikosromaania. Sanna on mennyt liikkeeseen puhdistuttamaan arvokelloa, joka osoittautuu osaksi aiempaa ryöstösaalista. Kello on löytynyt miesystävä Y:n poliisi-isän jäämistöistä, ja pikavalheena Sanna alkaa sepittää nykypoliiseille tarinaa nuoruudestaan pitääkseen miesystävän ulkona tapahtumista.
Lukioajalta löytyy sopiva syyllinen, joka on tullut Sannan mieleen jo ryöstöyrityksen yhteydessä. Sanna on pahoinpidelty ja melkein raiskattu nuorten miesten autossa, mutta silti mieleen on jäänyt vain intohimo tuntemattomaksi jäänyttä poikaa kohtaan. Tapahtumiin taas liittyy kouluaikainen ystävä Sara, johon Sanna nyt ottaa yhteyttä.
Käynnistyy tapahtumien sarja, jossa Sanna uupuu työkyvyttömäksi ja alkaa samalla epäillä suhdettaan pitkäaikaiseen miesystäväänsä. Y puolestaan tuntuu lämmittävän suhdetta entiseen naisystäväänsä Miiaan ja tämän lapsiin.
Toki teos sisältää jännityskertomuksen elementtejä, kun Sanna tutkii omansa ja Y:n menneisyyden merkitystä nykyisyydelle ja suhteensa jatkolle. Etenkin isät ovat jättäneet paljon kysymyksiä ja ylisukupolvista taakkaa jälkeensä.
Sanna loukkaantuu erityisesti, kun Y luovuttaa kerrostaloasuntonsa Miian pojalle ja muuttaa isänsä omakotitaloon, joka tuntuu Sannasta vain nuhjuiselta ja vieraalta. ”Ensimmäisen kolmentoista vuoden ajan olin tottunut siihen, että asuntoni ikkunasta oli yhteys Y:n kerrostalokeittiöön.”
Selvästikään Sanna tai teoksen muut henkilöt eivät ole onnellisia. Saran luksuselämän ja Miian julkisuudessa näkyvien taideprojektien takaa paistaa epävarmuus. Y:n ja Sannan kahden asunnon suhde ei enää toimi, mutta onko muutos mahdollinen? Löytyykö katetta ajatukselle, jossa paikoiltaan nyrjähtäneessä arjessa voisi olla toisella tavalla onnellinen? Pitääkö valheet tunnustaa?
En pidä tätä romaania Hassisen onnistuneimpana, mutta teemat jäävät silti mieleen kolkuttamaan. Henkilöistäkin löytyy kuorimisen jälkeen kohtia, jotka aiheuttavat tunteita. Eivät he ainakaan mielenkiinnottomia ole.
Ina Ruokolainen
Kirjoittamani arvio on julkaistu ainakin Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa 30.3. (tilaajille).