”Jos tämä olisi romaani”, toistuu monta kertaa Sirpa Kähkösen uutuusteoksessa 36 uurnaa, jossa hän käy läpi maaliskuussa 2022 kuolleen äitinsä Riitan elämää. Lause ei ehkä ole niinkään lukuohje lukijalle kuin kirjoittajan – tyttären ja kirjailijan – peruste sille, etteivät tapahtumat ja muistot muodosta ehjää kaarta rikkinäisen ihmisen elämästä.
Vuosi kuoleman jälkeen Kähkönen päättää, että äidin on aika lähteä lopullisesti elävien rinnalta. Aikaa hän antaa yhden yön ja aikoo kerätä 36 hautalahjaa äidin mukaan. Luku tulee määrästä uurnia, joka mahtuisi vielä Kuopion sukuhautaan, vaikka koko suku oli luullut äidin olevan viimeinen siihen haudattava, arkussa.
”Minulla ei ollut kokemusta vainajien lepyttämisestä enkä tuntenut perinnettä. Onneksi sain pian apua asiantuntijalta.”
Apulainen on Tuonen Tytti, jonka tehtävä on opastaa ja puuttua peliin, kun äidin matkaan Tuonelan virralle tulee liikaa viivästyksiä. Keskustelut kuolleiden ja muiden henkien kanssa eivät jää tähän. Väliin mahtuu lapsen unia ja pelkoja, mielikuvitusolentoja ja monia toistuneita hokemia, osa savoksi.
Silti teos on todempi kuin moni elämäkerta, jossa kootaan elämäntapahtumat siistiksi paketiksi. Teos vaikuttaa kaunokirjallisilla keinoillaan. Kun olin hyväksynyt hautalahjat ja äidin ja Tuonen Tytin puhuttelut, pääsin kiinni tunteeseen. Itkin viimeistään isoäidin muovitulppaanien kohdalla.
1941 syntyneen äidin elämä ei ollut siisti vaan rikki revitty. Riitta oli nuorena atleettinen, kaunis ja lahjakas, mutta 16-vuotiaana koetussa liikenneonnettomuudessa hän menetti monta mahdollisuutta.
Niitä ei muutenkaan ollut liikaa ihmisellä, jonka isä Lauri oli punikkina tuomittu Tammisaaren pakkotyölaitokseen ja sedät olivat jääneet Neuvostoliiton puhdistusten jalkoihin. Raskaat kokemukset yhdistettynä peräänantamattomaan luonteeseen heijastuivat perhe-elämään. Äitikään, Anna Heleena, ei kasvattanut kannustaen tai kehuen.
Pienelle Sirpalle isovanhemmat olivat turvasatama, eikä hän ymmärtänyt äitinsä kapinaa omia vanhempiaan vastaan. Kunnes hän äitinsä kuoleman jälkeen alkoi lukea Riitan kahta päiväkirjaa, ennen ja jälkeen onnettomuuden.
Saako toisen päiväkirjoja lukea? saattaa lukija miettiä. Kähkönen kertoo, että Riitta-äiti luki hänen merkintöjään ja isoäiti aikanaan tyttärensä. Päiväkirjat olivat sukupolvien välinen keino kurkistaa toisen ajatuksiin ja tuntoihin tilanteissa, joissa asioista ei keskusteltu.
Kähkönen löysi lannistavan, alkoholisoituneen ja lyövän äitinsä rinnalle lahjakkaan ja impulssiensa kautta vaikeuksissa olevan ihmisen, joka osasi kirjoittaa ja analysoida elämäänsä. Mutta: ”Sinä et kylläkään ikinä nevoja ottanut vastaan. Et vaikka et olisi osannutkaan jotain. Raivostuit hillittömästi, jos sinua koetti auttaa. Vasta paljon myöhemmin käsitin, että se johtui turhautumisesta, kun aivosi tekivät stopin.”
Kähkönen otti kirjailijana jo varhain tehtäväkseen selvittää sukunsa ja monen muun työläissuvun kokemia asioita 1900-luvun jakautuneina ja väkivaltaisina vuosina. Näistä on syntynyt mm. kiitetty Kuopio-romaanisarja, näytelmiä ja tietokirjoja.
36 uurnassa hän sukeltaa vielä lähemmäksi yksityiskohtia ja tunteita, sitä miten vanhempien valinnat vaikuttavat meissä monessa sukupolvessa.
Ina Ruokolainen
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023, 267 s.
Arvio on julkaistu aiemmin. Etelä-Suomen Sanomissa, Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.