Teen töitä kotona ja useimmiten myös syön omia keitoksia. En inhoa kokkaamista, mutta välillä tekee hyvää päästä muihin pöytiin – etenkin, jos ravinto on jotain muuta kuin pelkkää vatsantäytettä. Vajaan kahden viikon sisään olen päässyt syömään kolme hyvää soppalautasellista kulttuurin ja sivistyksen äärellä.
Reilu viikko sitten perjantaina kävin puolison kanssa näyttelymatkalla Helsingissä. Ateneumin ruuhkaisten mutta toki näkemisen arvoisten Schjerfbeck- ja Ruovesi -näyttelyiden jälkeen suuntasimme blinilounaalle Kappeliin. Sen alkuruokana tarjottu hummerikeitto oli ehdottomasti paras osa kokonaisuutta ja olisi ainakin minulle riittänyt ihan sellaisenaan kuohuvan juoman kanssa. Taas kerran totesimme, että blinit kannattaa paistaa kotona, ravintolassa ne harvoin ovat yhtä hyviä.
Viime tiistaina halusin käydä katsomassa taiteilija Taru Kantosen maalaukset Vääksyn Olkkarilla (pääkuva). Yhteisökahvilassa oli vapaaehtoisella maksulla tarjolla porkkana-inkiväärikeittoa. Keittolautasellinen ja rauhallinen hetki maalausten ääressä tarjosivat lämpöä päivänä, jolloin arjen asiat tuntuivat muuten vievän kaikki voimat.
Perjantaina, matkalla Lahteen opettamaan kirjoittamista, pysähdyin puolison kanssa Asikkalan kirkonkylässä järjestetyillä Kissanpäivillä. Maaseutuammatteja esittelevässä tapahtumassa on aina tarjolla kalasoppaa ulkona, ja siihen toki tartuimme.
Kattaus ei ollut hienon hieno, mutta kuuma keitto maistui ihanalta sopivassa nollan vaiheilla -säässä. Jälkiruoaksi mies halusi vielä kodassa paistetut letut, minä jaksoin nakertaa omastani vain vähän reunasta.
Viikon bonuksiin kuului myös kahvikupillinen ulkona, kun yhtenä päivänä ei tuullut liikaa näissä Etelä-Päijänteen maisemissa. Yritän tarkkailla säätä ja viettää mahdollisimman paljon taukoja ulkona. Oli ihan voittajatunne kuljettaa kuppi laiturille ja istua vartin verran katsomasssa vettä.
