Taito katsoa toisin

tammi 20, 2020

Reilu viikko sitten näin ensi kertaa elämässäni hiusjäätä. Intohimoista sienestäjää ilahduttaa erityisesti, että kyse on sieniin liittyvästä ilmiöstä. Mutta tästä kohta lisää.

Pääkuvan huurteisilla ruusunoksilla ei ole mitään muuta tekemistä hiusjään kanssa kuin pakkanen ja pieni Kalkkisten kylä Asikkalassa. Tai itse asiassa niitä yhdistää vielä kolmaskin asia: halu katsoa asioita toisin.

Kun kesällä 2014 puoliso ja minä aloimme etsiä vapaa-aikaan sopivaa omaa paikkaa jostain Lahden lähistöltä, päädyimme kuivan maan mökille Kalkkisiin. Silloinkin katsoimme asioita toisin ja nimitimme pienen ja aika rupuisen näköisen muonamiehen talomme huvilaksi. Sisältä remontoimme sen kauniisti, ulkovuorausta ei ole vieläkään ollut varaa uusia. Mutta mitä kauemmin olen katsellut pihaa ja koko kylää, sitä enemmän olen alkanut löytää sieltä huvilaelämään kuuluvia elementtejä.

Kalkkisissa on aikaa oleilla ja kuljeskella. Toki siellä voi ahkeroida keväästä syksyyn puutarhassa ja suurella vaivalla ja rakkaudella rakennetussa kasvihuoneessa. Loputtomasti aikaa kuluu myös syksyllä sienimetsässä ja hulppeita satoja säilöessä. Huvilalla on ompelukone, jolla korjaan vaatteita ja luon välillä jotain uutta. Mutta varsin usein vain katselen ympärilleni ja otan välillä kuvia muistaakseni, mikä on joskus näyttänyt kauniilta tai tärkeältä. Päivitin vuosina 2014-2019 Kalkkisten huvilan ruokavuosi -blogia, jonka nyt jätän tauolle.

Pari päivää sitten luin loppuun Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittamiseen innostavan teoksen Miksi en kirjoittaisi? Useassa kirjan artikkelissa sanataiteen ammattilaiset pohtivat sitä, miten tärkeää on muistaa katsoa ympäristöään välillä toisin. Haanpää on käynyt rautakaupassa etsimässä erikoisalan sanoja ja Rannela hakenut näkökulmia fiktioon sarjakuvamuseosta tai lukemalla tietokirjaa. Ahkerankin kirjoittajan on välillä hyvä irrota työpöydän äärestä ja hyvistä rutiineista, jotta ne eivät muuttuisi kahleiksi.

Valokuvaaminen ja sienestys tarjoavat minulle kurkistuksia toisiin maailmoihin, jotka löytyvät usein hyvin läheltä. Välillä kuvaan niitä samoja kauniita kuutamoita ja auringonnousuja kuin kaikki muutkin ja iloitsen runsaista suppilovahvero- ja herkkutattiaarteista. Mutta aina välillä muistan katsoa tarkemmin kuolleen näköistä oksaa  löytääkseni arteen.

Äskettäin kävelyllä onnisti, kun kiinnitin huomioni Kalkkisten kylän uimarannan viereisiin ryteikköihin. Parin lahon oksan päällä oli paksu kerros jotain hyvin valkoisena hohtavaa. Muistin näkemäni kuvat ja artikkelit ilmiöstä: hiusjäätä!

Hiusjäätä muodostuu lahoavan lehtipuun pinnalle pikkupakkasessa, kun puussa esiintyvä liilatali (sieni) työntää kosteutta ulos puun huokosista. Ohuenohuet ja tiheästi ”kasvavat hiukset” voivat olla monen sentin pituisia. Ilmiön voi kuitenkin nähdä vain tyynellä säällä ja parhaiten pakkasyön jälkeen aamulla, sillä tuuli ja aurinko ovat hauraan hiusjään vihollisia.

Voi olla, ettei hiusjää päädy mihinkään muuhun kirjoitukseeni kuin tähän blogiin, mutta omaa maailmankuvaani se on kummasti avartanut. Muistanpa edelleenkin etsiä elämyksiä läheltä.